R O M A A N I _

Kiinnostan enemmänkin? Mene siitä, mistä aita on vihrein.

En tiedä osaanko kertoa itsestäni erityisen kiinnostavasti, mutta se tuskin on kovin oleellista. Ei minua oikeastaan kiinnosta jaksatko lukea tätä vai et. Teen tätä loppuen lopuksi vain ja ainoastaan itselleni.

Jos olet jaksanut lukea kaiken pienen nippelinappelitiedon ennen tätä, tiedät jo, että olen syntynyt 28.10 -88 Porissa, olen skorpioni, seurustelen, valloitan maailmaa Kirkkonummelta käsin ja rakastan suklaata. Ja salmiakkia. En siedä ernuja ja raiskaan pilkkuja. Ainakin suunnilleen. Jos luet tätä yhä, haluat ehkä yrittää tuntea minua paremmin, yrittää päästä pääni sisään ja ehkä ymmärtää mitä olen, mutta en voi auttaa, ellet ymmärrä. Ehdottaisin todennäköisesti vain ongelmistasi puhumistasi. Kuten pikkuiset pehmolelutkin. Usko pois, hekin tarvitsevat oman psykologin, joka auttaa ongelmissa. Kehotan kokeilemaan.

Eli. Aloitetaan alusta, silloin joku saattaa päästä edes jotenkin kärryille.
Kaikki alkoi 28.10 -88 perjantai-iltana suunnilleen yhdeksältä samoihin aikoihin, kun ensilumi satoi Porissa. Synnyin kaksi viikkoa myöhässä, ja se kertoo jo paljon minusta. Olen aina myöhään liikkeellä, en koskaan jaksa olla ajoissa ja myöhästyn aina joka paikasta. Esim. -05 keväällä, kun piti tehdä jonkun audiovisuaalisen linjan ennakkotehtävä, aloin tekemään sitä tosissani vasta viimeisenä mahdollisena iltana; toiseksi viimeisenä iltana. Kokeisiinkin olen aina lukemassa vasta viimeisenä iltana, viimeisenä mahdollisena hetkenä teen läksyt ja kaiken. Kannattavaa? Ehdottomasti ei.

Joka tapauksessa. Vietin sairaalassa kauan, saatoin olla Porin ensimmäinen lyhytkasvuinen, jonka se mieslääkäri näki. Ei siinä mitään, jos hän olisi pysynyt kohtuuden rajoissa, mutta minua kipsattiin jaloista ja ties mitä muuta typerää, ja vain sen takia, ettei hän ollut ennen nähnyt lasta, joka sairastaa Diastrofista dysplasiaa. Onneksi tiemme vei Helsinkiin Lasten ja nuoren klinikalle, jossa oli aivan ihana mieslääkäri ♥ Hän ymmärsi ja tiesi, mikä minulla on ja vastaisuudessa lääkärikäyntini hoituivatkin sen kautta - ja niin on toistaiseksikin.
Porissa viihdyimme jonkun aikaa äidin kanssa ihan kaksistaan. Mirva, äidin paras ystävä, synnytti poikalapsen, Jarnon 28.2 -89 ja siitä päivästä asti olimme aina meidän muuttoomme asti kuin paita ja peppu. Ja olisimme ehkä vieläkin, ellei äitiemme välirikko olisi ollut välissä. Tai jotain. Mutta en kanna kaunaa heille. Jarno oli paras ystäväni ikinä, parhain, jota ihminen voi koskaan saada. Ja se on paljon. Jarno puolusti minua ja leikki kanssani aina, pitivät muut minusta tai eivät. Yleensä eivät. Mutta siitä huolimatta en ollut ainoa lapsi tai yksin, leikin paljon myös serkkujeni kanssa. Kaikki neljä serkkuani olivat tyttöjä; Mari vanhimpana ['82], Susse vuotta nuorempana ['83] ja Suvi nuorimpana kahdesta vanhemmasta sisaruksestaan ['91]. Ja Henna saman ikäisenä kuin Suvi, mutta äidin kahdesta veljestä nuoremman tyttärenä. Äidillä oli kaksi vanhempaa veljeä.

Kouluhistoriani alkoi seitsemänvuotiaana '95 syksyllä, kuten kenellä tahansa muullakin seitsemänvuotiaalla lapsella.

1995;
Herralahden ala-aste. Minulla oli aivan ihana luokka ja opettajat. Tosin miinuspuoliakin oli jo heti alussa; en saanut ajallaan pulpettia ja tuolia, jotka minun piti saada. Jouduin jonkin aikaa käyttämään niitä koulun tavallisia tuoleja ja pulpetteja, joka oli hieman... turhauttavaa. Jos istuin tuolilla, pulpetti oli leuan tasolla, siispä seisoin tai olin polvillani tuolilla ne ensimmäiset pari kuukautta. :D Avustajakin vaihtui ensimmäisenä vuonna suhteellisen tiheään. Syystä tai toisesta. Toisella luokalla sain maailman parhaimman avustajan ♥ Hän oli minulla onnekseni koko vuoden. Kolmantena vuotena en ollut kuin hieman vaille pääsiäiseen, sillä muutimme Kirkkonummi big cityyn pääkaupunkiseudulle.

1998;
Heikkilän ala-aste. Seuraava koulu oli pienempi kuin Porissa käymäni, mutta pidin silti. Paitsi kolmannen luokan opettajastani. .__. Mutta 4-5 luokan opettaja/koulun rehtori oli aivan ihana. ^___^
Meillä oli 3-5 periaatteessa sama luokka ja pidin kaikista aivan kauheasti. Leirikoulut Nedergårdenissa oli aivan mahtavia. Uimme järvessä ja saunoimme rantasaunassa, tehtiin paljon biologiaan liittyviä juttuja ja kaikkea. Se oli ihan tosi kivaa. Se lähensi meitä. Tai siltä minusta tuntui. Luokkahenki oli kiva ja oli ihanaa saada kortteja luokkakavereilta, kun jouduin sairaalaan. ♥
Normaalikoulua siis kävin, kunnes terveys esti ja piti lähteä sairaalaan. Ja silloinkin lähdin vain siksi, että se oli omaksi parhaakseni. En olisi pärjännyt siinä koulussa enää.

2000;
16. huhtikuuta; Kauniina sunnuntaipäivänä lähdin Helsinkiin Lasten ja nuorten klinikalle. Tilanne oli mennyt niin pahaksi, etten pystynyt enää juuri kävelemään tai mitään. Tasapaino kärsi ja vessassa piti ravata vähintään viidentoista minuutin välein, ellei halunnut vaihtaa vaatteita etc. Se rasitti, varsinkin kun ei tiennyt vielä mistä se johtui. Alun perin minut piti leikata vasta '00 talvella, mutta maaliskuun lopussako se oli vai huhtikuun alussa, kun lääkäri sanoi, että se on jonojen ohi. Ja minä tottelin.
Jos olisin jaksanut, olisin ollut katkera. Ensinnäkin; selkääni kyllä yritettiin 17. ja 18. päivän välisenä yönä leikata heti uudestaan, mutta selkäranka oli jo vahingoittanut hermostoja ja ties mitä muuta painamalla niitä ennen leikkausta. Mutta en jaksanut olla katkera, sillä kahden viikon päästä leikkauksesta, kun aloin saada vähemmän lääkkeitä ja aloin ymmärtää jotain maailman menosta, alkoi kauhea kuntoutus. Ja psykologille jutteleminen. Se oli pakollista, kun oli käynyt niinkin iso asia kuin halvaantuminen. Ja makuuhaavat - alias painehaavat - eivät suinkaan helpottaneet kuntoutumistani. Pikemminkin pahensivat. Minun olisi pitänyt saada erikoispatja, joka toimii sähköllä ja vähentää makuuhaavoja, mutta se oli toisella potilaalla. Joka oli tullut omalla vuorollaan. Toisin kuin minä. Vein jonkun toisen vuoron.
Anygays. Kuntoutumisen aloitus alkoi kuntoni kartoituksella. Okei, en osannut istua. Minulla ei ollut tasapainoa. Ei mitään. Kaikki alkoi siis nollasta. No joo, osasin syödä, puhua ja ajatella. Kaiken tavallisen, mutta ruumiilliset ja fyysiset teot... poissa. Kävelystä nyt ei puhuta vieläkään, mutta kuitenkin. Istumista ei saanut edes kokeilla, kun vasta kuukauden päästä leikkauksesta, makuuhaavat piti ensin hoitaa parempaan kuntoon ja antaa selän toipua leikkauksesta. Sen leikkauksen jälkeen minulla ei ollut tuntorajaa kainaloista alaspäin, sen takia he leikkasivatkin selkäni samana yönä uudestaan. En osannut myöskään istua, jos minut pisti lattialle istumaan, rojahdin saman tien makaamaan. Jotenkin lihakset selässä olivat täysin halvaantuneet, puoli tuntia kauemmin istuttua, selkään sattui. Siksi en saanut istua kolmeen viikkoon yhtään, tai olla selälläni, ettei selkä painautuisi kasaan.

Aika tarkalleen sairaalassa tuli vietettyä 6 kuukautta, 11 päivää ja minuutit sekä sekunnit päälle. Niitä en vaivautunut laskemaan. Siinä ajassa oli tapahtunut yhtä ja toista. Koulun vaihto Heikkilästä Ruskeasuon kouluun Helsinkiin. Istumaan opettelua. Tasapainon hakemista. Plastiikkakirurgin kanssa tapaaminen. Töölöstä kutsuttiin plastiikkakirurgi ihan vain minua varten, leikkaamaan häntäluun kohdalla ollut makuuhaava kiinni. Se oli parantunut ihan hyvin, mutta syystä tai toisesta se ei ollut mennyt kiinni. Ja siihen puoleen vuoteen sisältyi myös yksi valituskirje omalle lääkärille, paljon itkua, kyyneleitä, naurua, hymyjä ja verta. Puhumattakaan selkäleikkauksen kakkosvaiheesta elokuussa. Se piti leikata joskus kesä-heinäkuussako se nyt oli, mutta sain flunssan ja kuumeen, eikä silloin voida leikata. Osastolla K8 - jonne kotiuduin aika kivasti - tutustuin myös viereisellä paikalla olleeseen tyttöön. Nykyiseen parhaaseen ystävääni. Siitä on jo seitsemän vuotta, mutta ystävyytemme kukoistaa yhä. ^____^ Rakastuin osastolla aivan täysin K8:n hoitajiin ja he veivät osan sydämestäni. Omahoitajani, Sari, vei suurimman osan Mirjan kanssa, vaikka Sarin lempiharrastuksia olikin minun ainainen rasvaaminen, enkä pitänyt siitä silloin - enkä oikein vieläkään. :D Sari oli niin tuttu ja turvallinen silloin - ja on yhä. Lokakuussa 06, kun kävin Peltosen vastaanotolla, menin samalla käymään K8:lla ja Sari meinasi kävellä ohitseni. "Ei voi olla totta! Onko Sansku siinä ihan oikeasti?" ja ryntäsi halaamaan. Se piristi ihan kauheasti oloani ja olisin halunnut halata sitä varmaan ikuisuuden. Sari on aina ollut kauhean piristävä ja turvallinen, kun Sari on vieressä, tietää, ettei mitään pahaa voi tapahtua ja jos tapahtuu, se lohduttaa. Se aina kysyi, onko kaikki hyvin ja jos niin oli, tuli aina se "varmasti?"-kysymys ja se toi niin turvallisen aina, kun se kysyi sen.
Kun viimein 27. lokakuuta pääsin kotiin, olo oli... murjottu. Selkä oli leikattu ja kaikki pistetty uuteen kuosiin, kaikki lihakset olivat hetken jos toisenkin kokonaan poissa pelistä. Kotona vietin vielä viikon vai kaksi ennen kuin palasin kouluun Ruskeasuolle. Olin jo käynyt siellä elokuussa sairaalasta käsin joka aamu viikon verran, sitten viikon pari vain puoli päivää ja sitten jäin kokonaan pois marraskuuhun asti.

2001;
Seitsemäs luokka oli minulle raskainta aikaa. Minulla alkoi kohtuullinen masennus. Tai... masennus saattaa olla periaatteessa aika tuntematon käsite 11-vuotiaalle, minulle ainakin, koska olin ollut aina iloinen ja positiivinen lapsi, mutta silloin periaatteessa masennuin. Kunnolla vasta yläasteen alkaessa 2001. Osittainen syy masennukseeni saattoi olla sekin, kun vietin sairaalassa puoli vuotta, takaiskujen ja sellaisten takia. Hetkellistä onnea sain siitä, kun pääsin 27. lokakuuta kotiin, päivää ennen kuin täytin kaksitoista. Pidän sitä lääkärien synttärilahjana. Paras lahjani sinä vuonna, ehdottomasti. *hymy*
Selkäleikkauksen jälkeinen oli minulle raskasta aikaa. Leikkauksesta täysin toipuminen vei monta vuotta, neljä kai suunnilleen. Meillähän oli ollut parin viikon varoitusaika sen leikkauksen suhteen. Vaikka... Jos perinnöllisyyslääkäri olisi kertonut eri sairaalasta Helsinkiin, omalle lääkärilleni, että selkäni oli mennyt vinoon vielä enemmän [lyhytkasvuisuuteen kuuluu aina enemmän ja vähemmän kiero selkä], saattaisin kävellä vielä. Jos se olisi 1997 kertonut, kuten piti, en olisi tässä. Onneksi minulla oli maailman ihanin lääkäri leikkaamassa, siis ei tuo perinnöllisyyslääkäri, ja hän ymmärsi tilanteeni. Aluksi kaikki olikin hyvin, mutta sitten tila romahti selän osalta illalla ja lääkärini leikkasi selkäni samaisena yönä uudestaan, vaikka oli jo yli 16 tunnin työpäivä takana. Hän pahoitteli, ettei voinut auttaa minua siltä saralta, mutta tiesin hänen olevan parhaimpia leikkaavia ortopedikirurgeja, joita Lasten ja Nuorten sairaalassa on. Ja koko Suomessa ja maailmassa, joka tietää lyhytkasvuisista niin paljon. Ja vaikka se ei lohduttanut silloin, että yksi tuhannesta tuollaisista epäonnistuu, tuo kertoo jo sen, että hän on ammattilainen. Ja hän on ollut lääkärini melkein koko elämäni ajan, jostain vuoden ikäisestä kai ja tuntee minut todella hyvin. Se, miten leikkaus oli epäonnistunut, oli paljon kivempi kuulla häneltä kasvokkain kuin pistää joku hoitaja soittamaan. Tai äidillehän hän kertoi, kun nukuin seuraavan viikon täysin. Hän pahoitteli kaikkea, mutta tiedän hänen yrittäneen parhaansa. Ja se lohdutti, kun hän sanoi äidille: "En soisi tällaista kenellekään, mutta jos jollekin pitäisi, niin enemmän liikkuvalle kuin Sanskulle. Sellaiselle, joka pärjäisi paremmin itsekseen, vaikka istuisikin pyörätuolissa." Kultainen mies.
Mutta nykyään olen ylpeä, että olen saanut tasapainoni takaisin ja pystyn jälleen istumaan lattialla, tai lähes missä vain ilman tukea, vaikka neljä vuotta siihen menikin. Ja opein uimaan, mikä oli aika ihme, koska en ennen osannut ja pelkäsin vettä hysteerisesti, koska meinasin hukkua kymmenen tai yhdeksän ikäisenä.
Sen jälkeen alkoikin alamäki. Padoin kaiken, kukaan ei nähnyt todellista mielialaani tai sitä, kuinka rikki olin. Minusta tuli hiljainen, enkä puhunut oikein kenellekään. Edes opettajille. Enkä osannut arvostaa seiskalla sitä, kuinka pystyin jo istumassa, jos sain pitää kiinni jostain vielä. Enkä kasilla sitä, kuinka pysyin istumassa jo ilman tukea, mutta todella hatarasti, enkä olisi tarvinnut kuin henkäyksen, ja olisin kaatunut. Sitä minä olinkin, tuntui, että olin niin rikki, että hajoan hipaisustakin. Enkä arvostanut ysillä sitä, kuinka pysyin jo ilman tukea aika hyvinkin.

2002;
Kahdeksannella minulla meni ehkä huonointen. Kun silloin lähdettiin kesälomalle, oli aluksi kahden viikon ripari, elin sen kaksi viikkoa vain lääkkeillä, joita olen joutunut syömään selkäleikkauksen jälkeen. Ja syön lopun elämää. Se ripari oli muutenkin jotenkin ei-niin-kiva, vaikka tyypit oli ihan todella mahtavia. Sen jälkeen meni vähän huonommin. En jaksanut koulussa ja olin toivottoman "rakastunut". Numerot kertoivat opiskelumotivaatiostani paljon, matikka oli jotain kutosen luokkaa. Samoin ruotsi ja englanti.
Onneksi minulla oli ihmisiä, joihin tukeutua. Silloin aloin enemmän päästä kuorestani eroon ja kerroin ihmisille enemmän itsestäni. Silloin tutustuin myös Johannaan, elävään suojelusenkeliini ♥ Johanna on todellinen suojelusenkeli. En ole koskaan tavannut yhtä empaattista ja muista välittävää ihmistä, joka todella halusi auttaa ihmisiä. Soitin tai tekstasin aina Johannalle, kun tuntui siltä, että joku puhaltaisi korttitaloni kasaan - ja minä romahtaisin siinä sivussa. Hyvin monena kertana pelästytin ihmisiä todella sillä, että olin itkenyt ja suunnitellut jotain typerää. Rakastan ja arvostan todella niitä ihmisiä, jotka jaksoivat minua niin kauan ♥ Sinä vuonna minulla ei tainnut olla kovinkaan suuria leikkauksia. Ei kun yksi, jaloista pistettiin jänteitä poikki, jotta suoristuisivat paremmin, mutta silloin olin sairaalassa vain reilun kuukauden päivät.

2003;
Yhdeksännellä numeroni olivat todella huonoja, en jaksanut opiskella – ei ollut halua eikä kyllä motivaatiotakaan. Olin vaihtanut ihastumiskohteeni rinnakkaisluokkalaisesta omaan luokkakaveriini, vaikka en syystä tai toisesta heistä juuri pitänytkään. Mutta se poika... se poika sekoitti pääni aina. Jos sain häneltä huomiota puolen sekunnin verran kuukaudessa, olin oikein onnellinen. Aika turhauttavaa tuollainen, sanoisinko. No mutta tuo on epäonnen vuoteni. En pitänyt siitä ollenkaan.

2004;
Kesäloma alkaessa ja ysin loppuessa päätin, etten ikinä enää palaa siihen kouluun. Mutta kesäloma... Se meni niin alamäkeä alusta alkaen. Koulun loppuessa lauantaina, lähdin heti maanantaina kolmen viikon leirille. Mentiin Lyytin kanssa samalle leirille ja oltiin kämppäkavereita se kolme viikkoa, pelastukseni tuo tyttö~ ♥ Se kesä oli samaan aikaan hirvein ja rakastettavin. Tutustuttiin yhteen poikaan, joka oli meitä monta vuotta vanhempi, jotain seitsemän kahdeksan vuotta. Ihastuin jostain syystä häneen, ja se oli kamala virhe. Kyseinen poika juotti minut humalaan ja käytti henkisesti hyväkseen, onneksi Lyyti oli siellä tukena ja suojelemassa. Sen leirin jälkeen en ollut normaali, olin jo seiskan jälkeen alkanut osoittaa synkistymisen merkkejä. Tuon leirin ja kesän jälkeen harkitsin entistä enemmän pois lähtemistä, itsemurhaa ja näin.
Leirillä päätin kuitenkin mennä vielä kympille, vaikka vannoin, etten palaisi. Meillä oli iso luokka, 11 poikaa ja 5 tyttöä, mutta oli oikein mukava. Minut huomioitiin yllättävän hyvin – ja minä aloin puhua kunnolla. Yläasteen alettua puhuin jo opettajille, mutta en juuri muille, olin sulkeutunut kuoreeni, mutta kympillä minun oli pakko puhua, jos halusin, että minuakin kuunneltaisiin joskus. Jos halusin saada mielipiteeni ilmi, oli pakko saada ääntä aikaiseksi. Piristyin hiukan, mutta vielä enemmän huoletta toi se, kun kuoreni alkoi rakoilla ja muut huomasivat synkkyyteni. Kahdesta luokanvalvojistamme toinen alkoi udella, onko minulla kaikki hyvin, hänelle oli helppo puhua, mutta kielsin kaiken. Väitin kaiken olevan hyvin. Myöhemmin tosin juttelimme paljon – ihmisen seksuaalisuudesta ja luokkani suvaitsemattomuudesta. Ne liittyivät hyvin paljon yhteen, koska olin ainoa luokaltani, joka ei ollut hetero.
Kaikesta huolimatta tuo luokka kasvatti minua ehkä eniten koko murrosikäni ja nuoruuteni aikana. Aloin puhua kunnolla ja uskalsin enemmän olla se, mitä minä sisimmässäni olin. Ja se helpotti elämäänikin kummasti.

2005;
Pääsiäisenä sain lisää valoa, ihastuin nettikaveriini. Mutta samaan aikaan luokkakaverini oli ihastunut minuun. Ja se oli todella vaikeaa, koska olen niin läheisriippuvainen. Minun piti tehdä päätös; Tampere ja maailman ihanin ihminen ystävänä vai Helsinki ja suhde.
Sitä mietin pitkään. Niin pitkään, että koulu melkein ehti loppua ja minun piti pitää päätösluokan puhe. Tai se oli jo päätetty, että kympiltä, mutta kuka? Yksimielisesti minut äänestettiin, sillä heidän mielestään kynä tai näppäimistö sekä sanat pysyivät minulla parhaiten hallussa. Puheesta tulikin sen kouluhistorian toistaiseksi pisin puhe. Kolme sivua. :D Pidin sen puoliksi Rodan kanssa. Minulla oli oikein hauskaa kirjoittaessani sitä. Lisäsimme pieniä piilovittuiluvihjeitä, jotta asianomaiset ymmärtäisivät. Ja tahallani kirjoitin uudesta mahdollisuudesta, sillä kaikki opettajat eivät sitä antaneet. Se luokka oli maailman paras ♥
Kuitenkin. Pitkän mietinnän jälkeen valitsin Helsingin, mitä taidan katua vieläkin. Poika oli loppuen lopuksi liian lapsellinen minulle. Ja käytös meni loppuvaiheessa liian omistushaluiseksi, minusta oli kauhean ahdistavaa jos tietää menemiseni, tulemiseni ja ajatukseni liian tarkkaan. Ja sitä tuo teki. Ja minun olisi pitänyt muuttaa hänen kanssaan... Onneksi ymmärsin, ettei tule kesää ja jätin hänet syyskuun puolivälissä kolmen ja puolen kuukauden suhteilun jälkeen. Ei mennyt kauaakaan, kun aloin seurustella toisen pojan kanssa, Lyytin parhaan ystävän. Se kesti jopa kaksi viikkoa, epäilin häntä ja silloista ystävääni Nooraa – eivätkä luulot kauas pudonneet. Poika jätti. Sen jälkeen olin ihan onnellinen, olin syksyllä aloittanut lukionkin. Ja siellä meidän luokka oli aivan ihana, mutta lisäopetus oli parempi.

2006;
Toinen vuosi Steinerissä oli aika tappokamalaa. Luokka oli muuttunut kivasta ihan okei-kamaksi, Essi oli edelleen uskottuni ja pyrimme jatkamaan leffakäyntejä japanin kielen opiskelun ohella. Muutamat siellä rasittivat kumpaakin, mutta suhtauduimme heihin hälläväliä-asenteella, joten se heistä. Ja uusi avustajakin oli vaatinut hieman tottumista.
Ja alituiset selkäsäryt lisäsivät jatkuvaa stressiä, kun syytä eikä apua tuntunut löytyvän. Jalat puutuivat tuon tuosta ja jatkuva vapina jaloissa alkoi turhauttaa. Käynti Jorvissa ei tilannetta jalkojen suhteen parantanut, eikä jokaviikkoiset ravaamiset Lasten Klinikalla. Sain kerta kerralta vahvempia lääkkeitä, eikä mikään ollut kamalampaa kuin odottaminen, että pääsisi tapaamaan Peltosta ja tietää, mikä selässä mättää.
Onnekseni siellä ei ollut mitään vikaa, mutta syy oli edelleen tuntematon. Särkylääkkeitä olin kokeillut jo pari, melkein kolme kuukautta ja viimein löytyi apu; Triptyl. Se ei varsinaisesti särkyjä vienyt minnekään, vaan nosti kipukynnystä ja se onneksi auttoi ♥ Lopputulos Peltosen luona oli yksinkertainen; liian suuret välilevyt alaselässä ja alimmat nikamat hieman päin prinkkalaa. Käytin neljä viikkoa nenäsumutetta, josta yksi pullo kesti kaksi viikkoa ja maksoi kuusikymppiä, se vaikutti nenän limakalvojen kautta selkäytimeen jotain hormoni-juttua. En tiedä. Sitten joskus puolen vuoden päästä siitä aloin käydä osastolla kerran puolessa vuodessa yksi päivä. Se on jotain lääkettä, jota ne pistivät suoneen. Sen pitäisi vahvistaa luustoa tai jotain. Jos selkäsäryt menisi sillä ohi, ellei mene niin leikataan. Peltonen sanoi, ettei mielellään ja kovin helposti lähtisi tuota selkää operoimaan enää lisää, joten... Se oli siinä.

Muuten loppuvuosi sujui oikein kivasti. Marraskuussa pääsin ignooraamaan ja nollaamaan kaiken käymällä laivalla, ja saman kuun lopussa Despa oli Suomessa. Meillä oli Essin kanssa oikein hauskaa jonottamassa siellä keikalla - vaikka helvetin kylmä olikin. Se oli se päivä myös, jolloin jysähti, mutten reagoinut siihen. Viihdyin vain liikaa ihmisten seurassa. Silloin olin myös elämäni ensimmäisen kerran käsiraudoilla kiinni jonkun toisen ihmisen kanssa.
Käsitys joulukuu on hieman hämärän peitossa. Ainakin ensimmäiset päivät. Tekstailin ahkerammin kuin koskaan aiemmin yhden kultaisen tytön kanssa. Ja... erään hyvin väsyneen ja tekstaripitoisen yön jälkeen tenttasin puoli päivää kehen hän on ihastunut. Olin samana yönä nähnyt unta, että olin jo saanut sen viestin ja että hän olisi ollut ihastuneena minuun. Leikkimielisesti vieläkin syytän tuota päivää ja häntä, miksi matikankokeeni meni silloin aivan pyllylleen. Mietin lähes koko matikankokeen ajan, kehen ja kehen ja kehen. Loppupäivän 8.12 olinkin kuin sokeriliemessä uitettu sokeripala. Hymyilin vain hölmöä hymyä, enkä osannut vastata mihinkään.

Sen päivän jälkeen en osannut, enkä voinutkaan toivoa paljoa parempaa. Luulin olevani onneni kukkuloilla, enkä osannut sanoa kenellekään mitä haluaisin joululahjaksi. Se tuntui niin vähäpätöiseltä, kun oli saanut jotain paljon suurempaa ja arvokkaampaa joululahjaksi, mitä toinen voi koskaan antaa. Jouluaattona koin kuitenkin elämäni yllätyksen. Isäni soitti minulle ensimmäisen kerran hyvin moneen vuoteen. Sen jälkeen hymyilin koko aaton ja ellen silloin jo ollut seitsemännessä taivaassa, niin niiden kahden isin soittaman puhelun jälkeen ainakin olin seitsemännessä taivaassa. Koin olevani hyvin onnellinen elämääni.

2007;
Alkuvuosi on aika hämärän peitossa. Heti alkuvuodesta ei tapahtunut juuri mitään merkittävää. Paitsi olin onneni kukkuloilla.